Rivien välistä

2. TOINEN PÄIVÄ JA DARRANTAI

”Jó reggelt, hyvää huomenta!”, sanoi Sarolta kukkokiekuulla varustettuna. Minä heräsin, olinhan hänen telttanaapurinsa. Uljaana, Elina ja muut nukkuivat vielä sikeästi vaikka kello on jo yli kymmenen. Noita eräitä ymmärtääkin, ovathan ne juoneet vahvojakin juomia edellisyönä. No, minä ja Sarolta päätettiin kaivaa pelikassista Uno-kortit esille, olihan Uno meidän molempien lempipeli. Sarolta otti samalla omat aamulääkkeensä ja antoi mulle juustopasteijoita, Nutellaa ja limonadia. Tästäkin on tulossa lämmin päivä, niin ko kaikista koska nythän on heinäkuinen päivä suht lämpimässä maassa.

Elina heräsi. ”Jemina on turvassa, hän onneksi löysi takaisin leirille sillä välin, ko me muut nukuttiin. Sitä tosin en tiiä, pystytäänkö jatkamaan matkaa. Iinalla on darra, samoin Ullalla, Enillä, Katalla ja Tinolla.”, Elina sanoi. Samalla yritin keskittyä peliin, mutta Sarolta voitti sen hyvällä taktikoinnillaan. Mulla ei ole sellasta taitoa, olenhan pölvästi. Kiroilulta ei voi välttyä, olenhan huono häviäjä. Kaikista nolointa asiasta tekee se, että Miira kuuli kaiken. Jösses vieköön. Rankaisuksi annoin piiskaa omaan päähän. ”Miksi, ootko sä ihan tyhmä”, Miira mietti. Minä kuitenkin tein sen. Niin, sen. No, se on varmaa että matkaa ei tänään jatketa ainakaan koko ryhmällä.

Yhtäkkiä kuului kova huuto. ”Missä helvetissä sie Jemina olet ollut?”, kuului. Oliko se Eni? Oliko se András? Oliko se Kata? Vai... oliko se tyystin mun mielikuvituksen tuotetta? Karmaisevahan tää eilinen on ollut, löydettiinhän me se yhen muuan Annamarin kivikin. Se muija on salee ollut jonkun sortin erakko... hmm, kenties. ”Niin Jemina, missä olit?”, Kata murisi. ”Annamaria metsämässä.”, Jemina sanoi. Hänen suomenkielentaito on vähän ruostunut niiden 15 vuoden aikana, ko on Kroatiassa asunut. Tarkemmin sanottuna Splitissä. ”Sinne ei mennä! Tajuuksä? Etenkään pimeällä!”, Kata karjaisi. Jemina tarkoitti Annamarin metsästämisellä sitä, että hän yritti selvittää sitä Annamarin kohtaloa ja mitä helvettiä hänelle onkaan oikeesti käynyt...

”Miehän en ainakaan tänne jää!!!”, karjaisi Uljaana vedoten siihen Annamari-juttuun. Valitettava totuus on se, että emme voida tänään jatkaa matkaa ja me halutaan olla kuitenkin yhtä perhettä. Eni, Sarolta, Kata, Tino ja András tietävät nämä seudut, ehkä Jeminakin, mutta Uljaana ja muut ovat täällä täysin ummikkoja.  Myös minä, ei auta muu ko odottaa. ”Meiän on pakko keksiä edes jotain. Vaikkei sua ja varmaan muitakaan huvittaisi mennä uimaan, niin edes jotain. Vaikka käväistäisiin pyörähtämässä kylillä ja tullaan takaisin, mennään vinkkaan asiasta vaikkapa Enille, Katalle tai Saroltalle”, Elina sanoi ja lähti etsimään sitä mökkiä, jossa nämä ”Tonavan kasvatit” lepäilevät. ”Juu, hyvä idis. Täällä on niin karua että oksat pois.”, Uljaana mutisi itsekseen. Kului hetki ja Elina palasi takaisin, mutta ei yksin. Nimittäin Enin kanssa. ”Nyt mennään kylille pyörähtään. Saci tulee messiin, hän olkoon hyvä kakkostulkki.”, Eni sanoi ja mentiin porukalla seuraamaan häntä.

Meillä on tiivis tunnelma. Iina, Kata, András ja Tino jäivät leirille. Toisilla on kaamea krapula, me onneksi emme ottaneet niin paljoa ainakaan. Radiosta kuului epämääräistä musiikkisohinaa, josta mä en ainakaan saanut selvää. Ilmeisesti Sarolta ja Eni ymmärtävät. Tai sitten Jemina. Puoli tuntia kuluu matkaa tehdessä. Meillä on mielessä kaikkea kulttuurin, kielen ja ruuan avulla. Samalla selvisi, että otin lompakon turhaan mukaan, koska täällä ei käytetä euroja vaan aivan jotain muuta valuuttaa. Nimittäin täällä käytetään forintteja. Ja mikä nolointa, me ei olla edes missään saaressa. Vaan me ollaan majoituttu Balatonjärven rannalle ja kävellään tällä hetkellä idyllisessä ”kylässä” – omasta mielestä tämä on kylläkin kaupunki, täällä on oikein tavaratalokin!

Käveltiin tavarataloon ja mentiin suoraan ruokaosastolle. Sarolta tuttuun tapaan otti niitä turo rudeja, niitä raejuustoisia suklaapatukoita. Me muut kiinnitettiin huomiota tärkeämpiin asioihin, tämän päivän illalliseen ja kyytipoikiin. Pakko se on, ko lämmintä on. Samalla tultiin siihen päätökseen, että me emme jatketa matkaa ennen ko kaikki ovat kunnossa. Se ei ilahduttanut Uljaanaa, joka olisi halunnut jatkaa matkaa jonnekin kylpylään. Mun puolesta olisi saanutkin lähteä, jos rehellinen saisin vaan olla. Inhoan tollaisia valittavia draamaprinsessoja, me ollaan tehty parhaamme kaikkien parhaaksi mutta näköjään se ei Uljaanalle riittänyt. Onneksi me siitä vielä jäätiin lounaalle ja nähtävyyksien stalkkausreissulle. Muistikortit kiittävät kuvista ja mahat ruuasta. Ja mikä parasta, ollaan varustaututtu monilla kylmäkalleilla – ken tietää vaikka meille kävisi jotain ja ruokien pitäisi säilyä ainakin seuraavaan päivään.

Samaan aikaan leirissä Iina, András, Kata ja Tino pelaavat korttia. Tarkemmin sanottuna ristiseiskaa, muut Iinaa lukuunottamatta ovat pelanneet sitä ennenkin ja onhan Kata voittanutkin pelin joskus. ”Mulla on ihan jäätävä hedari, voitko soittaa Enille?”, Iina sanoi Katalle, josta Kata sanoi saman tiivistettynä Andrásille unkariksi. ”Ok”, András sanoi ja peli keskeytyi Enille soiton ajaksi. Samalla paikalle on tullut yksi muuan eksynyt pikkutyttö lähistöltä. ”Anyaaaaaaaaaaaaa...”, hän huusi itku silmissään. ”Mun pitää lähteä, tässä mun numero. Soita jos hätiä tulee ja soitan sulle jos ongelmia tulee”, Kata sanoi. Iina ja Tino jäivät kahdestaan, kunnes Iina palasi huonovointisena takaisin leirille voivotellen. ”No, mie lähen sitten uimaan”, Tino mietti itsekseen.

Ja takaisin kaupunkiin. ”Mulle tuli soitto, että meiän pittää koukata apteekin kautta”, Eni sanoi. ”Miksi?”, Uljaana sanoi. Pienen väittelyn jälkeen tultiin siihen lopputulokseen, että koukataan apteekin kautta, siellähän on viileetä ja sieltä saa myös vettä. Sen jälkeen mentiin nähtävyyksien kautta rannalle, tällä kertaa julkiselle. Sinne hautausmaalle ei kyllä mennä uimaan, vaikka tämähän on periaatteessa samaa vettä ko sielläkin. Ei vaan kerrota siitä sille draamaprinsessalle, joka tunnetaan myös nimellä Uljaana. Harmi sinänsä, että vain hänen ja Elinan takia muiden pitää varoa sanojaan...

Samaan aikaan Kata selvittää pikkutytön äitiä. Hänen äiti löytyi ko löytyi melkein tunnin etsintöjen jälkeen. Hekin olivat lomalla, tosin ei niin kaukaa ko me ollaan. Sitten Kata kysyi Annamarista tuntomerkkeineen. ”En tiedä, tämä on poliisin tehtävä ei minun”, hän sanoi. No, pääasia että se tyttö löysi omalle äidille, omaan leiriinsä. Ja näin Kata pääsi jatkamaan matkaa, tarkoituksena mennä omaan leiriin. Mutta nyt oli Katan vuoro eksyä. ”Kirottu ranta, toivottavasti päästään muualle lähipäivinä. Ei ihme että se Annamarikin kuoli”, Kata sanoi ja jatkoi matkaa kohti lähintä tietä.