Rivien välistä

5. VIIMEISET HETKET LEIRILLÄ

Leirillä kärvistellään pelkästään kuumuudessa kera jo lämmenneiden limonadejen, ruuat ovat suurimmaksi osaksi jo syöty. ”Iina! Milloin nää kiertolaiset palaavat tänne, edes tavaroita hakemaan”, Jemina kysyi. Jemina kysyi sitä ennen tätä samaa kysymystä Andrásilta ja Tinolta, mutta kummaltakaan ei herunut vastausta. Ja niin siinä arvattiinkin, Iinakaan ei tiedä. Tinon ja Andrásin puhelimista loppui virrat, joten Iina on viimeinen toivo. Iina ei ole juurikaan käyttänyt puhelintaan, mutta hän ei usko että senkään puhelinta saa enää päälle. Ollaanhan täällä oltu jo muutaman päivän ajan eikä täällä oo kunnon sähköpistokkeita. Kukaan ei tiiä mitä tehdä, joten heillä ei ole muuta vaihtoehtoa ko mennä vähäksi aikaa siestaan – ihan niin ko Espanjassa, jossa Tino kävi perheensä kanssa lapsena. Tai András silloin hänen ensimmäisen tyttöystävänsä kanssa, jonka kanssa tuli välirikko noin vuosi kaks myöhemmin.

Sillä välin sillä paremmalla rannalla Eni ja kumppanit saivat vastikään lounasta. Ranskalaisia ja rullapullia, kera kylmien limonadejen. Jännä juttu, me saatiin se suurin pöytä. Muut pöydät sopi lähinnä niille pariskunnille, tai kahden mukulan lapsiperheille.  ”Eni, tää kuulostaa hyvältä. Mitäköhän musaa tää on?”, kysyin.

”Problems. En tiiä biisiä, mutta bändin tiiän.”, Eni sanoi.

”Miekin tiiän. Suomalainen punk-bändi, joka on surullisen kuuluisa siitä Katupoikien laulustaan...”, Elina totesi ja näin keskeytti Enin puheenvuoron. Kata meni pokkana kysymään tätä kysymystä paikalliselta baristalta. Naurettiin koko sakki siellä pöydän päässä ko vastausta ootettiin... samalla me muut mietittiin mitä muita samannimisiä bändejä löytyykään niin täältä ko kotoa. Suuri osa on jäänyt vain yhden albumin ilmiöksi, mutta NonStop ja Tiktak tulivat mieleen. Lisäksi täällä on Children of Distance ja Suomessa Children of Bodom. Genret eivät juuri täsmää, Problemsit lienevät samanlaisimmat. ”Toivottavasti täällä ei olis niin ärsyjä tuppisuita mitä Suomessa...”, Elina sanoi viitaten meiän kovaääniseen nauruun.

Syötyämme ja biisin tiedettyämme me suunnattiin rannalle, viimeistä kertaa sieltä leiristä ennen kaupunkielämään lähtöä. Me kyseltiin matkalla toisiltamme sinne sitä mikä biisi kuvaisi tätä reissua? ”Mulle on aivan sama kuha tää pääkallo jäisi vuorien taa, käykäämme kulkemaan siis jo tänä iltana ”, Uljaana sanoi. Joo-o että sellaset psykoosit Uljaanalla, mutta sellainen tyttö se on – hassu ja huolehtivainen kolttatyttö. Kaunis se ainakin on sen tummien ripsien ja rokkaavan tyylinsä kanssa, musta ja valkoinen pukee häntä. Meitä yhdistää himo kokeilla kaikkea uutta, mutta innokkain uuden kokeilija kuitenkin on Kata. Äskenkin hän sanoi Enille että aikoisi mennä benjihyppäämään ja lisäämään koristusta hänen kehoonsa, niin rautaista ko veristäkin. No, se nähään sitten muutaman päivän päästä miten meidän kaupunkisuunnitelmat onnistuvat. Toiset kaavailevat shoppailua ja toiset kylpylähetkiä.

Onneksi Uljaanalla ja Iinalla on tarvittavan korkeat suojakertoimet iholla. Muutenhan etenkin he, miksei muutkin, oltaisimme ko kärynneitä grillimakkaroita. Ja ei haluttaisi tähän tilanteeseen, kellään meistä ei toistaiseksi ikävöi suomalaista grillimakkaraa. Parhaiten auringossa pärjäisivät joko Eni tai Kata. Sitten Sarolta. Sitten minä, vähiten Uljaana ja Iina. Kata hieraisi silmiään, läks aika sassiin ja kukaan ei tiedä minkä takia... kunpa se palaisi takaisin eikä eksyisi niinko muutama päivä sitten.

”Missä Kata? Kaikki sen tavarat ovat meiän käsissä. Kaikkihan tietää että ihan milloin vaan voi joku pitkäkyntinen pölliä nää... ja sitten ottaa päähän ko oravalla joka ei saa pähkinää”, Uljaana mietti.

Hetken päästä Kata toi jonkun ihme tyypin tänne meidän seuraan. ”Tässä on mun komppis, Evelin”, Kata esitteli seuralaisensa. Hennon oloinen, vaaleenruskeat hiukset sekä ruskettunut iho. Sekä tavarat käsissään, hän vastikään ilmestyi tänne. Yksin, koska Even seuralainen meni kauppaan. Taas sitä mennään, kahdenkielisenä keskusteluna, koska Evelin ei osaa suomea. ”Onks sulla Kata ollenkaan miespuolisia kavereita?”, Elina kysyi. Katalla ei juurikaan ole mieskavereita, koskaan ei ollut. Kuitenkin harvojen ja valittujen kanssa tulee toimeen... mutta yleisesti ottaen Kata tykkää olla enemmän naisten ja tyttöjen kanssa. ”Monet miettivät etten muka tulisi miesten kaa toimeen mutta se on totuus, suurin osa miehistä ovat vain sikoja konservatiivisen yhteiskunnan ansiosta. Olitte Suomessa tai Unkarissa, se sonta hallitsee”, Kata vastasi Elinalle.

”Pitäiskö hakea Andris ja kumppanit tänne?”, Eni mietti itsekseen.

Ja takaisin leirille jossa ollaan aika lailla pakattu viimeiset rensselit auton takaluukkuun. ”Pitäiskö meidänkin pyörähtää paremmissa piireissä”, Jemina kysyi. ”Ootetaan eka noita…”, Iina vastasi. Mutta he ovat oikeassa, se ois aika lähteä. Heti, kohan Eni ja kumppanit palaisivat. ”Ihan sama, jos noi eivät neljään palaa – mennään sitten ilman noita! Ei jaksais odotella yhtään enempää”, Jemina jatkoi. Ja valituskuoro sen ko jatkuu… kunnes parin pitkän tunnin jälkeen Eni, Uljaana ja Elina palasivat kaupungilta. Mutta ilman Kataa ja Saroltaa, ko he jäivät pitämään seuraa Evelle. Se oli sitten lähtöä vihdoinkin, ja matkalla tuli vastaan tutkimusautot kyselemään vinkkejä. ”On niin paljon todisteita tuolla puolen rantaa, ettette tän jälkeen ihmettelisi miksi tätä rantaa kammoksuu kaikki”, Eni vastasi heille unkariksi. ”Sanoitsä noille jotain”, Uljaana kysyi. Muut, kuten Miira ja Iina nuolivat näppejään ja sitten Uljaana vaati musiikkia. András meni hakemaan noita kaupungille jääneitä, joten se ei ole meidän tehtävä. Onneksi.

Ei se oo meidän syytä jos Annamari siellä lepää. 

Se on sen syytä, joka hänet kokonaan hylkäsi. 

Toivottavasti toi keissi selvitettäisiin vihdoin viimein perinpohjin, ilman mitään mutinoita.