>

lauantaina



Viimeinen päivä koulussa, jengiä lähtee lomalle. Olisi viimeinen mahdollisuus nähdä hänet. Niin, hänet. Tyttöjä kamalissa mekoissa, poikia puvuissa. Ja sitten olin minä joka olin vaaleenpunaisessa keijuasussa ja risaisessa kissahupparissa kera rikkinäisten sukkisten ja vaaleenpunaisten Dr. Martens -kenkien kanssa. No, olen aina se outolintu. Joka kerta. On aika mennä saliin, ovet aukesi. Minä ja muut ysiluokkalaiset saatiin etuoikeus eturiveihin esiintyjien kanssa. Mä olen molempia, niin on hänkin. Mutta miksi lava on puoliksi suljettu? Juontaja tuli lavalle hössöttämään jotain että ensimmäiseksi on puheita. Tylsiä puheita. Olin nukahtamisillani, en ole mikään aamuihminen. Vasta opettajani herätti mut sanoen kuiskaten ”Nyt on teidän vuoro”. Mä menin kiltisti muiden kanssa pukukoppiin. Lavalla esiintyi rokkibändi Mr. Aslak & Wounded Knee Family Pride laulamassa omia versioita mm. Nirvanan ja AC/DC:n biiseistä... siis oikeesti...


Ja Mr. Aslak ei oikeasti ole nimeltään Aslak, vaan Petteri. Kuulemma inarilaisia. Arskat ovat päässä ja kledjutkin on kuosissaan. Covereita ne siinä vetelevät niistä Finaalilaskennoista ja Teinispiritinhajuista... sekä minun Sharonasta...

Sitten olikin meidän vuoro tulla lavalle. Meitä odotti uima-allas, trampoliini, hulavanteita ja korkea patja. Mukava setti siis. ”Hyvä Mari”, kuului jostain. Taustalta kuuluu Blu Cantrellin Breathe, tietty räp-versiona. Se tuo kyyneleet silmiini. Ympäri salia oli naisia kolttapuvuissa, yksi heistä oli opettajani Satu. Loput yleisöstä oli tanssimassa milloin katrillia, milloin ripaskaa, milloin katutanssia. ”Meillä suuri meno on, tunnelma ehdoton. Kesä tullut on, meno on miltei mahdoton. Nee naa naa aa... Meillä tunnelma suuri on, kesää odotettu on. Nee naa naa naa naa aa. Nee naa aa. Eteenpäin vain kuljetaan, turvallisesti heidät on päästettävä kotikopperoon. Ja niin edelleen. Tähän sitten päättyi kevätjuhla tää...

Siihen sitten kevätjuhlat päättyivät salin puolella ja vähän niin ko arvasin, käytävällä vilisee juoruavia meikkipellejä ja jonneja. Kävellään luokkaan ja nyt on aika lähteä hakemaan päättötokari. Tiedän että mulla on mennyt hyvin, kaverini sai stipendin jonka hän aikoo säästää järkkäriin. Mä en saanut mitään massia, mutta koulun lemmikki en koskaan ollutkaan. Olen onnellinen, ko pois täältä pääsen...

Sain tokarin ja 8,9 keskiarvolla pääsin ysiluokalta. Mua ennen saivat kolme kivaa sekopäätä, yksi tumma ja tulinen tyttö sekä yksi omituinen heppatyttö. Mun jälkeen saivat vielä toinen tumma tyttö, sitten pari lissua ja yksi ulkomaalainen poika jolla on säpinää sen toisen lissun kanssa. Se rauhallisempi tumma tyttö, nimeltään Natalie, tuli onnittelemaan. Samoin ne kivat sekopäät. Meillä oli kiva tiimi ja jatkossa nähdään vain vapaa-ajalla, toivon mukaan. Mutta niitä juorupellejä ei jää ikävä. Hyvästit niille, Satu tosin lupasi jättää yhteystietonsa että voisin moikata heitä jatkossakin.

Luokkamme outolinnut. Eli minä, Nata, Vanessa, Elina ja Vasko. Laulettiin kätemme kynkässä koko matkan. ”Anttoni, teki meistä jumalan, luokan kattoon uskaltaa. Sen tavoitteena on viiksiään kasvattaa. Vanessa - haluttiin joskus rakastaa, mut se ei halunnut olla mun kaa... otti hameet ja lapset – Raikun kanssa asustaa...” Anttoni, yksi meidän porukasta lähti toiseen suuntaan ko hänen piti tavata joku muija kylillä. Mutta me muut mennään läheisen ostarin kautta koteihimme.

Meillä kesti pari tuntia. Ensiksi lähti Nata, sitten Elina ja mie kolmantena. Vanessa ja Vasko jäivät vielä sinne. Tiedä sitten milloin he lähtevät...

Kakkua tässä vaan sain ko kotia pääsin. Sellainen appelsiininhaihtuvainen suklaakakku. Hyvältä kuulostaa ja sitä se olikin. Tokarikin oli hyvä, sen pitääkin olla sellainen koska se vaikuttaa aika moneen asiaan tässä lähivuosien mittaan. Kuten siihen, mihin kouluun pääsen. Mutta kakkua ei tee mieli ja otinkin sitä vain pienen palan. Ei kertakaikkiaan jaksa, kiitos vaan sille kahvilareissulle. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti