Huonoa asennetta tai sittenkin rotusyrjintää?

Ko kysytään mikseivät ne aukene? Ne ovet. Ei ne ovet aukea vieläkään meille vaikka siitä kappaleesta on kohta 50 vuotta. Varsinkaan jos sullon sellane nimi niin ko mulla. Erittäin paska juttu ko kelaat. Emmie ees elä kulttuurissa. Kuljen shokit päässä, lyhyttukkasena. En halua lapsia enkä kuuntele iskelmiä. En aina ollut sellanen, mutta aina sisimmässä ne hameet ovat olleet mielestäni ahdistavia. Ja sitten se ko joudut salaamaan elämääsi.

Oli pakko päästä pois siitä tumman tytön kuoresta. Siksi nakitin siskoni tekemään haastattelun asiasta, joka on mulle jokapäiväistä mutta esimerkiksi tämän tekstin julkaisijalle vain jännää ja erilaista elämäntyyliä. Erilaista se on, vähän liiankin kanssa.

— Rosita

Jouluaattoaamu keskellä ei-mitään.
Lunta on maassa, sitähän on ollut jo kuukausien päivät.

Tsajut ja puurot ovat jo pöydässä, mantelia ei ole kellään koska niitä saa vain isoissa pusseissa ja mitä niillä sadoilla muilla tekee jos vaan muutamia mokomia käytetään per vuosi. Me, joita on seiskan kopla – neljä poikaa ja kolme tyttöä, vaan keskitytään aivan muihin mokomiin. Vaikka keittiö on paikka missä syödään ja vaikka pöytä on hienosti katettu, niin kukaan meistä ei ole motivoitunut kattauksesta joten se leikki jäi väliin. Äitee siitä vaan motkottaa mutta onneks se nukkuu vielä Ruususen unta... 

Me hereillä olevat katotaan kuumalinjojen loppua. Serkkutyttö Saana soitti sinne jossain vaiheessa. Hän on 10-vuotias ja asuu siinä vähän etelämpänä. Puolen tunnin päästä alkaa Lumiukko, sitä odotellessa. 

Köyhyydestä rikkauksiin

Matkalla ehkä tän reissun jännimpään osaan, että oli pakko tänne raportoida. Mutta toivottavasti kaikki on tän arvoista...

Mua kiehtoo kaikki nää getot, katutaiteet ja muut karuudet kaikessa muodossaan. Emmä tiiä miksi, mutta näin on. Ehkä nää liittyy unelmiin, kiinnostuksenkohteisiin, kokemuksiinkin. En ole lapsuudessani elänyt kovinkaan gloorista elämää, vaikkei mun ole tarvinnut elää sitä slummielämää toisin ko Anitan piti. Mut Anita onkin kotoisin niistä slummeista, minne ollaan tänään menossa. Käytetään sen entisiä kotikatuja kuvausmaisemina. Kotiinpalattuani voisi siis ihailla niitä.

Oli lähellä etten olisi Anitan kanssa jouduttu vaaratilanteisiin. Parin korttelin päästä oli vaaratilanne, ko paikallinen rikollisjengi oli hakanut jonkun – tiedä kenen. Mutta enää Anita ei asu siellä, hänellä on koti nykyään jossain aivan muualla. ”Pelottaa mun mennä sinne – tiedä mihin tilanteisiin jouduttaisiin”, Anita sanoi mulle. Ollaan nopeita, kuvataan muutama asukuva ja rekvisiittaa – sitten poistuttaisiin. Näin tehdään, koska tää valinta on fiksuinta mitä voidaan tehdä.

Ala-asteen 50-vuotisjuhlat

!! Tämä oneshot sisältää osaksi todellisuutta, osaksi uneni mielikuvituksen tuotetta !!

Olen menossa ala-asteelle viettämään sen 50-vuotisjuhlia. Mun lisäksi siellä on yks Jenna, ja lisäksi siellä on oppilait keitä mie en entuudestaan tuntenut. Koulua oli laajennettu viime käynnistäni, siitä oli jo 17 vuotta. Koin 30-vuotiaana olleeni vihdoinkin valmis comebackiin, olin työtön ja perheetön joten olikin jo aika. 

Kauhujen ammattiopisto

 VUÕSSARGG ~ maanantai 

Mä kävelin tavalliseen tapaan kouluun, se oli maanantaipäivä ja viikonloppu päättynyt. Kun koulunpenkille vihdoin istuin, mulle sanottiin että kaksi luokkalaistani, Tommi ja Miia, eivät enää jatka meidän koulussa terveydellisistä syistä. Järkytyin aivan hirveesti, olihan Miia mun kaverini. Nyt on meidän koulusta kaksi ahkeraa opiskelijaa poissa, kuului vaan. Ja ne pahimmat häiriköt eivät vieläkään ole päättäneet keskeyttää opiskeluaan, tosin melkein kaikissa luokissa on niitä häiriköitä. Ja just ko sain pettymyksen Miian lähdöstä niellettyä, niin tilalle tuli - kolme häirikköä, Jason, Alexander ja Timo. Mirella vakavasti alkoi harkitsemaan koulunvaihtoa tämän takia, koska hänellä on sen verran pahoja oppimisvaikeuksia. Ennakkoluuloinen Alexander ottivat mut ja Mirellan heti käsittelyyn, erikoisempia ko ollaan ja Mirella näytti ko näyttikin hyvin, hyvin pelokkaalta... 

 NELJDPEI´VV ~ torstai 

Olin ainoana koulusta kouluruokalassa, enkä ymmärrä syytä miksi. Kuulin myöhemmin syyn miksi, kaikki tuntuivat olevan mua ja mun ratkaisuja vastaan. Kaikki olivat. Ihan kaikki. Ne vertasi sitä siihen naurettavaan pääministeriin, jota mäkin vihasin ylikaiken. Sitten meidän opettaja sanoi, että kukaan ei huomenna mene ruokalaan. Mä lähinnä nauroin niille tekosyille, mutta nielin pettymykseni ko teräsnainen ja otan huomenna eväät. Pitää vaan muistaa omat eväät, tai kuolen nälkään.

Tehty joulukuussa 2015.

Vuosi 2025

Joulukuinen iltapäivä keskustassa. Minä hyräilen metrossa biisejä mitä ei perus mattimeikäläinen tajua. Sitten viereeni tuli yksi tyttö, joka tunnisti kappaleen. "Ootko säkin kotoisin...", hän aloitti. Mä kiusaantuneena olin vaan että "...olen vaan kiinnostunut teidän kulttuuristanne." "Mitä erikoista mun kulttuurissani ja tavoissa on... ja muuten, nimeni on Hanna", hän jatkoi.

Kattotytöt

Istun katon päällä. Sateessa, tietämättömänä mistään mitään. Onneksi se katto on suht tasainen, eikä kukaan huomaa sitä ko olen siellä. Eikä siellä ole muuta mun lisäksi oo ko sinä. 

"Darja, mä kelasin yhtä juttua. Hypätään yhdessä täältä alas.", sanoin.

- "Ei käy, en halua ottaa sitä riskiä että ollaan kusessa vain siksi että ollaan tässä juuri nyt. Enkä haluaisi pilata jalkojani, ne ovat jo suht heikot.", Darja sanoi.

Totta. Ei ollut fiksusti ajateltu. Mutta emmä tänne haluaisi jäädäkkään, mua paleltaa. Pelottaa että ollaan molemmat kipijöinä huomenna.

"Tuol on nää tikapuut. Ryömitään sinne, ei sinne hypätä. Sinne mie ainakin meen. Entä sie?", Darja sanoi.

"Mitäs jos liukastut, mä en ehkä uskalla...", sanoin.

"Ai, et sitte kehtaa?", Darja sanoi ja muutin mieleni.

Mentiin yhdessä sinne. Darja meni ekana, mä perässä. Että täällä osaakin olla kylmä. Siellä nythän on marraskuu. Tai kaamoskuu, niin ko Darjan esi-isien äidinkielellä.

Että tällainen selviytymistarina. Ai niin ja Darjan kaverin eli tarinan kertojan nimi on Anmari.